banner

Hylsytarinoita: Pasikuskin posliiniunelma

Hylsytarinoita: Pasikuskin posliiniunelma

Harva pystyy vastustamaan tiettyjä KSE-hyötyjä (Koulutuksen/Kokemuksen Suoma Etu), ja puolustusvoimien kontekstissa erilaisten ajoneuvojen kuskit, jos ketkä, tietävät tämän. Elettiin talven kylmimpiä aikoja alkuvuonna 2004, eli edellisvuoden heinäkuussa alkanutta palvelusta oli jäljellä vähemmän kuin takana, mutta mitään aamukampoja ei kuviteltukaan - räppärit (Rapid Deployment Force) kun palvelevat vuoden tehtävästä riippumatta.

Vaikka sitä oltiinkin tosi erikoisvalikoituja valmiusjoukkojen jannuja ja vaunukurssille päätyneet eivät edes heikommasta päästä - miltei jokainen kurssikaverini juoksi yli 3000 metriä Cooperin testissä - oli tietynlainen mukavuudenhalu päässyt juurtumaan osaksi normaalia toimintaamme.

Eikä siinä, meille opetettiin ihan virallisestikin, että hyvä sotilas on mukavuudenhaluinen. Jos ei muista levätä, rapistuu taistelukunto hyvin äkkiä. Yli-innokkaat sissit vaanimassa puukko hampaissaan yö toisensa jälkeen ovat pian toimintakunnottomia siinä, missä marssitaukonsa ja puhtaat kalsarit muistanut vähäisempi jääkäri torjuu vihollista yhtä rutiininomaisesti kuin bussikuski päästämässä matkustajia pysäkiltä kyytiin.

Tapanamme oli ollut pukea kylmällä ilmalla M91 poolopaita ja M62 maastotakki taisteluvyön M85 alle, mikä oli tetsatessa sopiva varustus. Sipulisäkistä kaivettiin tarpeen vaatiessa esille sissitakkinakin tunnettu pitkähelmainen taukotakki. Vaunujen tullessa kuvioon tilanne muuttui ajajien ja vaununjohtajien osalta: etenkään maastossa ajaessa ajoparin oleminen ei ole pelkkää pönöttämistä, mutta vaatekerroksia täytyy kuitenkin lisätä - viimaa vastaan ihan reilustikin. Luonnon kutsuessa vaatekerrosten kanssa joutuu säheltämään ja kylmä ilma tuntuu erityisen kurjalta, kun ei ole kehon lämmöt kunnolla päällä.

Harjoituksen kuluessa vaunuja piti välillä käydä tankkaamassa varuskunta-alueella, eikä seuraavaan ohjattuun toimintaan ollut kiirettä. Kyllä sitä tässä vaiheessa inttiä tunnollinenkin kaveri alkaa oikoa, kun se makkipakkiin riu'un päältä paskominen on talven ja varustuksen vuoksi luotaantyöntävää. Suuntasimme siis yksikkömme lämpöön, pysäköimme vaunun rehvakkaasti oven eteen ja marssimme sisään.

Kun henkilökohtainen eläintenvapautusrintamani oli vapauttanut ruiskäärmeen luonnolliseen ympäristöönsä, palasin vaunulle odottelemaan ajopariani ja odotus venyi. Ei siinä, olo oli helpottunut joten harmitus ei hiipinyt takkiin. Kauaa en vaunun vierellä kuitenkaan joutanut olemaan, kun ei siihen aikaan mitään älypuhelimia ja Facebookia ollut olemassakaan, sitäpaitsi ei sitä tiedä minkälaiseen vaikeuksiin nuorikin mies voi itsensä kovaa ponnistelemalla saada.

Yksikön pesutiloissa minua odotti tympääntyneen faaraon oloinen vaununjohtaja, joka hinkkasi käsisaippualla ja vedellä lumipukunsa housujen henkseleitä, "käärinliinojaan". Oli nimittäin käynyt niin, että etupuolelta pikaklipseistään vapautetut henkselit olivat pudonneet vessanpönttöön, eikä kaikkien muiden vaatteiden ohella kaverini sitä leirimielentilassa havainnut.

Kai tästä jotain voi oppiakin, muuta kuin että ahneella on paskainen loppu? No, ainakin sen, että jenkit olivat kaukaa viisaita keksiessään M-1950-henkselit, jotka pujotetaan kahdeksikkona harteille ja kiinnitetään koukuilla vyötärön sivuille. Ensinnäkin tällaisissa henkseleissä voi kumartua ns. herrainhenkseleitä helpommin, ja housujen riisuminen onnistuu niiden kanssa verrattoman helposti ja sotkemisvaaraa aiheuttamatta.

Henkisesti porilainen kultapossu

Meemi, jossa Aligersantti Spurdo tähystää panssarivaunusta. Vaunusta kysytään: Migä täällä haisee. Spurdo vastaa: minä.